Kun Vihreiden puoluekokouksessa viime kesäkuussa päätettiin asettaa Pekka Haavisto presidenttiehdokkaaksi, en ollut järin innoissani. Oulun vaalipiirin Vihreiden puheenjohtajana olin aikalailla uuvuksissa huonosti menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Kun jäsenryntäys vaalien jälkeen tuli, tuntui hetken ihan hyvältä: tuntui siltä, että nyt kääritään hihat ja aletaan hommiin. Mutta näin jälkeenpäin näen, että se oli sama kuin olisi ryhtynyt jälleenrakennustöihin tulipalon jälkeen: kun on vaan pakko tehdä jotain. Ja vasta sen jälkeen tulee voipumus.
Kesäkuussa ajatus ”välivaaleista” ennen ilmeisen työläitä kuntavaaleja oli pelkästään uuvuttava. Eikä ehdokaskaan saanut silloin minua innostumaan. Tiesin toki hänen uroteoistaan meillä ja maailmalla, mutta en tuntenut häntä paremmin. Olin tavannut hänet Savonlinnassa joskus 1994 - 95, kun hän koulutti meitä eduskuntavaaliehdokkaita. Minulle oli silloin jostain syystä jäänyt Pekasta epämääräisen negatiivinen kuva.
Viime syksynä, kun Pekka Haavisto vieraili presidentinkampanjan puitteissa ensi kerran Oulussa, tälläsin itseni ihan tarkoituksella kuskiksi ja änginpä vielä röyhkeästi haastatteluihin mukaan, kun minulla siihen oli mahdollisuus. Halusin tietää, millainen Pekka on ihmisenä. Mietin, voinko lähteä täysin sydämin ajamaan presidentiksi ihmistä, josta en ehkä pidäkään. Ja vielä miestä.
Tavatessamme tuona maanantaiaamuna Kempeleen lukiolla Pekka oli valvonut edellisenä iltana myöhään edustustehtävissä ja lennähtänyt jo kahdeksaksi luennoimaan Afrikka-aiheesta lukiolaisille, joista suurimmalla osalla ei ole äänioikeutta. Kun salista alkoi valua opettajia opettajanhuoneeseen, he olivat innoissaan. Oppilaatkin olivat kuulemma pysyneet kiitettävästi hereillä, koska luento oli ollut hyvin mielenkiintoinen.
Autoon päästyämme Pekka haukotteli, näpytti hetken kännykkäänsä… Ja alkoi kysellä Oulun vaalipiirin kuulumisia. Sen vartin verran, kun ajoimme Yle Oulun toimitukseen, hän ihan aidosti keskusteli kanssani. Olin kovin otettu. Hän olisi voinut olla hiljaakin ja naputella puhelintaan, koska enhän minä ollut taivuteltava äänestäjä, vaan ”varma nakki”: kuka tahansa puolueen paikallinen aktiivi, joka oli lähtenyt kuskiksi. Minun hurmaamiseeni ei ollut mitään syytä, ja silti hän teki sen viidessätoista minuutissa ihan vain olemalla oma itsensä.
Kun sitten salakuuntelin Pekkaa toimittajien kanssa puhumassa, tulin täydellisen vaikuttuneeksi hänen tiedoistaan ja taidoistaan ulkopolitiikan ja diplomatian saralla. Sen lisäksi Pekka on aidosti mukava: hän ymmärtää, ettei pelkkä pätevyys riitä, presidentin tulee olla perillä myös pienen ihmisen asioista, vaikka hänellä ei valtaoikeuksiensa puitteissa niihin juuri vaikutusvaltaa olekaan. Hän voi kuitenkin arvojohtajana nostaa pientä ihmistä koskevia asioita julkiseen keskusteluun.
En nyt kehu enempää: tämä kaikki on faktaa, jonka voi lukea muualtakin. Kerron siitä, mitä Pekka Haavisto on tehnyt minulle.
Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja on saanut meidät vihreät aktiivit taas innostumaan. Vaikka Pekan taustalla on laaja, puoluerajat ylittävä kansalaisliike, sen keskiössä häärää Vihreä Liitto r.p. aktiiveineen, joihin katson lukeutuvani. Pekka vetää vaalivankkuria vahvasti, ja me muut yritämme mahdollisuuksiemme mukaan tuuppia vauhtia. Ilman Pekkaa ei vaalivankkurimme kiitäisi sitä vauhtia, jota se nyt on kiitänyt. Kun eräs toisen puoleen edustaja tässä taannoin kehui kampanjaa, totesin siihen, ettei kampanja ole ehkä sen kummoisempi kuin muillakaan, mutta ehdokas sattuu olemaan vaan niin pirun hyvä.
Kävi tänään miten tahansa, me olemme voittajia – Pekan ansiosta. Kiitos hänelle siitä. Me olemme saaneet takaisin intomme parantaa maailmaa ja uskomme siihen, että se voi parantua. Pekka on osoittanut jo, että muutos on mahdollista. Jopa Suomessa. Kaikissa ihmisissä on mahdollisuus: niin suvaitsematonta jäärää ei ole, etteikö hän kykenisi muuttamaan asennettaan. Tästä meidän vihreidenkin on hyvä lähteä kuntavaaleihin.
Paula Pohjanrinne
Kempeleen Vihreät ry:n puheenjohtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti